Kuukausi: heinäkuu 2020

Provencen viinitiellä

Kelit ovat olleet kovin totutut: kolmekymmentä astetta plussaa ja auringon paistetta. Pas mal du tout.

Neljän viikon aikana on satanut kerran, yöllä, rajun ukkosen säestämänä. Päätimme lähteä lauantaina kiertoajelulle, käymään läpi Provencen viinitien nähtävyyksiä.

Viimeisten kahden viikon aikana tänne on tullut lisää väkeä. Erityisesti ranskalaisia turisteja, italialaisia, belgialaisia, sveitsiläisiä ja hollantilaisia. Venäjääkin kuulee puhuttavan; kansakunta toki erottuu muutenkin maailmanomistajan elkeillä.

Liikenne on täällä muutenkin ”temperamenttista” joten oma reitti kannattaa miettiä etukäteen ja ajaa kieli keskellä suuta. Pääsimme moottoritielle kohtuullisen kivuttomasti. Navigaattoriin osoitteeksi suomalaisessa omistuksessa oleva Chateau Clarettes, jonka taustoista silloin Konecranesia vetänyt Panu Routila kävi kertomassa Turun ranskalaiselle seuralle. Pääsimme melkein perille. Muutama kilometri ennen lävähti kyltti ”Barree” eli tie suljettu. Siitä sitten ”Deviation” -sivutielle, jota mentiin välillä niin kapeilla poluilla, että tahtoi usko loppua. Muutama yritys johti aina samaan ”tie suljettu” tilanteeseen, joten päätimme katsastaa toisen tilan.

Domaines Ott:in tila, Chateau de Selle, oli lähellä. Marcus Ott osti tuon Taradeaun kylässä olevan tilan vuonna 1912. Tilalla kasvatettiin aikaisemmin oliiveja, laventelia ja mulperipuita. Viiniköynnökset päästiin istuttamaan niille sopivaan maaperään ja suojaan talven kylmyydeltä.

Covid -hysterikoille on rauhoittavaa tietää, että väenpaljous tehtaalla rajoittui neljään. Odotimme rauhassa, että belgialainen isä ja poika saivat ostoksensa tehtyä. PR -emäntänä toiminut nuori nainen piti pienen esitelmän Ott:in kolmesta eri tilasta, niiden ominaisuuksista ja esitteli samalla tilojen nimikkoviinit. Oma ”degustation” jäi tällä kertaa hajuaistin varaan, kuskina on turha ottaa pisaraakaan.

Yhtiön menestystuote ”Etoile” eli tähti on yhdistelmä kunkin tilan rypäleitä. Yhtiön tuotannosta 95 %:a on rose -viiniä. Punaista tehdään ainoastaan silloin kun rypäleet antavat olettaa, että viinistä tulee erityisen korkealuokkaista. Hyllystä löytyi myös paikallista grappaa, Vieux Marc:ia. Tätä valmistetaan viinin puristuksen jälkeen jääneestä massasta ja sitä kypsytetään vähintään kymmenen vuotta kastanjatynnyreissä. Näitä näkee tiloilla harvoin, joten ostin pullon, vaikka olikin hieman hintava. Onpahan jotakin vierasvaraa kaapissa, konjakkeihin tottuneille. Mukaan lähti myös roseeta ja pullo punaista, jota kehuttiin kovin onnistuneeksi.

Kysyimme PR -emännältä, josko voisimme vielä tutustua alkuperäiseen linnaan. ”Toki. Siellä ei vain ole nyt juuri mitään.”

Linna oli tosiaan jätetty oman onnensa varaan. Sähköjohdot oli vedetty pois ja luonto oli aloittanut revanssin. Osa ovista ja ikkunaluukuista roikkui yhden saranan varassa, rappauksia oli tullut alas ja sivurakennuksia oli sortunut. Arvioin että pistämällä kaksi miljoonaa peliin, linnan saisi entiseen loistoon. Nämä rahalliset panokset oli kuitenkin pantu ruotsalaisen arkkitehdin Carl Svenstedtin piirtämään 4370 neliön viinitehtaaseen. Tuo vuonna 2017 rakennettu tehdas oli mykistävä yhdistelmä ilmavuutta ja vaaleaa kiveä. Jokainen kivilohkare oli mitoiltaan metrin pitkä ja 50 cm kanteiltaan, paino 1 000 kiloa per ”lego”. Rakennuksen korkeus kymmenen metriä ja tilat sisältä viileät, valoisat ja rauhalliset.

Taradeaun kylässä alkoi jo nälkä muistuttaa olemassaolostaan. Huomasimme kotiin perustetun ravintolan, jossa oli puutarhassa noin 20 asiakaspaikkaa. Talonemäntä laittoi ruuat ja poika tarjoili puutarhaan sijoitettuihin pöytiin. Mukava kokemus. Kaikki ruuat oli valmistettu itse, omassa keittiössä, paikallisista raaka-aineista. Puutarha oli viihtyisä ja taisimme olla asiakaskunnan ainoat ei-paikkakuntalaiset. Suomessa varmaan viranomaiset puuttuisivat moiseen toimintaan. Ei sellainen peli vetele, että hyvä kotikokki valmistaa ruokaa myös maksaville asiakkaille. Paitsi ravintolapäivänä.

Lounaan jälkeen kupit espressoa ja auto kohti Les Arcs:in kylää. Kylä ei sellaisenaan oikein säväyttänyt. Löytyy posti, turistitoimisto, pieniä kauppoja, aukio ja muutama kahvila-ravintola. Kylän keskeltä löytyy kuitenkin keskiaikainen kylä katuineen ja kujineen. Jätimme auton keskustan ulkopuolelle ja energia riitti juuri ja juuri keskiaikaiseen linnoitukseen kapuamiseen. Näkymät olivat vuoria, laaksoja ja viiniviljelmiä silmänkantamattomiin. Olin löytänyt netistä yhden erilaisiin pastiksiin ja anisetteihin erikoistuneen viinitalon. Navigaattori ohjasi perille vaikka välillä meinasi usko loppua.

Kyseessä olikin Le Chateau de Saint Martin viinitilan myymälän ohessa oleva shop-in-shop. Sieltä löytyi paikkakunnan Le Pastis Bleu eli sininen pastis. Pastis on alun perin kehitetty Marseillessa mutta monella paikkakunnalla sitä on tuunattu jollakin lailla. Tämä sininen oli terästetty Curacaolla.

Saimme pitkän luennon siitä miksi heidän puhtaasta aniksesta tehty juoma on terveellisempää kuin Marseillen, jossa on lakritsijuurta. Kaikkihan tietävät, että lakritsijuuri saattaa aiheuttaa ihottumaa sekä muita hirveyksiä ja nostaahan se verenpainetta. Tres dangereux. Yritimme pitää naaman peruslukemilla emmekä kertoneet, että Suomessa syödään salmiakkia enemmän kuin missään muualla. Pakkohan se oli ottaa sinisen pullon kylkeen yksi terveys-pastis.

Itse tila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1559. Nyt tilaa hallinnoivat Therese de Gasquet ja Adeline de Barry; itse asiassa suvun naiset ovat pyörittäneet tilaa vuodesta 1798. Tilalla oli nykyaikainen ote. Oltiin haettu oppia kansainvälisten shampanjatalojen markkinoinnista, panostettu ympäristöystävällisyyteen ja nostettu sekä viinin laatua että litrahintaa. Täältä löytyi punaisiakin viinejä hyllystä, hyvänä kautena päästään erinomaiseen laatuun. Upea tila, johon pääsee tutustumaan myös lähemmin, yöpymällä siellä. Huoneet liikkuivat 120-150 euron välillä per yö.

Paluumatkalla tein taas sen virheen, että syötin navigaattoriin ”vältä moottoriteitä” enkä muistanut ohjata Frejusin kohdalla moottoritielle. Ei muuta kuin L’Esterel -vuorta ylös ja alas 25 kilometriä. Välillä tuntui, että korkeintaan kaksi pyörää oli tiessä kiinni ja loput roikkuivat 400 metrin rotkon päällä tahdon voimalla. Olen tullut tuon reitin ennenkin ja aina kun pääsen ”tasaiselle maalle” vannon, että ei koskaan enää. Paikalliset ja moottoripyöräilijät vetäjät 80 km/h vauhdilla, kun itsellä tekee tiukkaa päästä neljäänkymppiin.

Näiden kierrosten jälkeen tulee aina pohdittua viinitaloihin sijoittamista. Maailman suurimmat viini- ja alkoholitalot, joita löytyy pörssista ovat: Constellation Brands, Diageo, Brown-Forman, Willamette Valley, LVMH, Andrew Peller ja Pernod Ricard. Viininkulutuksen odotetaan kasvavan 5,8 %:a vuodessa. Kasvu tulee erityisesti Aasiasta ja siellä Kiinasta. Viinin tuotantoon soveltuvan maan määrä ei kasva samaa vauhtia eikä sää ole aina sadolle suotuisa. Sinänsä tämän yhdistelmän pitäisi olla viinitaloille hyvä.

Pörssikurssit ovat kuitenkin eri mieltä. Oikeastaan jokaisen talon tuotto on ollut vaatimaton ja volatiliteetti suurta. Jopa LVMH on heilunut viimeisen vuoden aikana 278 euron ja 439 euron välillä, nyt ollaan tasolla 414. Osinkotuotot pyörivät 2-3 prosentissa. Kanadasta löytyy paremman osinkotuoton viinitalo Corby Spirit and Wine, jota en kyllä tunne sen paremmin. Kasvua hakevat suuntaavat katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa pelureita löytyy Brasiliasta ja Chilestä. Niin mukavaa kuin olisikin siemailla ”oman firman tuotteita”, taidan pidättäytyä kotimaisessa alkoholitalossa Altiassa.

Juomapuolella täällä huomaa brändin merkityksen. Ravintoloissa näkee joka toisella pöydällä rose -viinipullon, joka toisella Coca Cola Companyn tuotteen. Ihmiset tilaavat kolmea olutta: ”pression” eli hanasta, Leffe Blonde tai Heineken. Näiden markkinointi on onnistunut aika hyvin.

Kivennäisvesimarkkinat ovat helpommat, tilataan joko kuplilla tai ilman. Aika harva haluaa nimenomaan Perrieriä ja Eviania. Sinänsä lämpötila ohjaa moninkertaiseen vesien ja erilaisten virvoitusjuomien kulutukseen. Saakohan Kemira osansa tuotoista vedenpuhdistuskemikaalien myynnillä?

Palvelupuolella Veolian jätehuolto rullaa hyvin. Sähköpuolella Electricite de France tekee tiliä, kun ilmastointilaitteet hyrräävät. Yksityiset moottoritiet tekevät lomakaudella kunnon tilin. Kasvomaskien käyttöä tiukennettiin maanantaina ja niiden kysyntä kasvaa taas. Valtio onkin viisaasti ilmoittanut kertakäyttömaskeille hintakaton. Apteekeissa niitä oli ainakin vielä eilen saatavilla.

Väkeä on tosiaan tullut lisää ja rannoilla täytyy miettiä mistä löytää riittävän ”väljän” paikan. Nizzassa annettiin ravintoloille kurinpalautus ja ilmoitettiin että eilisestä lähtien käydään mittaamassa pöytien välinen etäisyys. Jos se on alle metrin, niin ”ilmaisena” annettu ylimääräinen terassialue lähtee saman tien. Ravintoloitsijoilla tuli kiire siirtää osa pöydistä ja tuoleista pois. Rannat myös tyhjennettiin nuorisosta klo 22 jälkeen.

Cannesissa on panostettu tiedottamiseen ja huhujen ampumiseen alas. Pormestari kommentoi ”pahenevaa Covid -tilannetta” kertomalla faktat, eli paikallisessa sairaalassa on Covid -hoidossa kaksi ihmistä ja että tilanne on muuttumaton jo muutaman viikon.

Marseillessa oli uusia esiintymiä vierastyöläisten kautta ja Corsica Ferries -laivalla oli sairastunut noin 15 miehistön jäsentä. Itse uskallan ennustaa, että – maasta riippumatta – taudin esiintyminen tulee korreloimaan vahvasti vaatimattomien majoitusolosuhteiden ja alhaisen palkkatason kanssa. Jos lyöt muutaman kymmenen vierastyöläistä samaan parakkiin ilman suihkuja ja ilmanvaihtoa, niin annat virukselle etumatkaa.

Teimme aikaisemmin laventelimatkan Les Gorges du Verdonin alueelta Valensolen kaupunkiin. Siellä paikallisessa laventelimuseossa oli hauska ravintolan pitäjä, joka tuli juttelemaan pitkät pätkät. Kyseli tietenkin mistä tulemme ja miten meillä Covid näkyy. Kerroin tautitilaston ja sanoin että meitä on auttanut sekä harvaan asuttu maa, että eristäytyvä luonteen laatu.

Vitsinä heitin vielä, että hallitus on kieltänyt seksuaalisen kanssakäymisen viimeisten neljän kuukauden ajan. ”Parisuhteessakin?” kysyi toveri. ”Erityisesti”, sanoin. ”Meille suomalaisille miehille tämä ei ole ongelma, käymme sen sijaan kalassa. Mutta naisväki on muuttunut levottomaksi ja selaa Ranskan ja Italian matkojen esitteitä.” Viereisessä pöydässä italialaiset herrat kysyivät vielä, että ymmärsivätkö oikein. ”Kyllä vain, olkaa tarkkoja, kun suomalaiset naiset saapuvat”.

Lupasivat olla valppaina ja lisäsivät vielä, että tuskin malttavat odottaa.

Pyydän anteeksi, jos tämä viaton leikinlasku johtaa normaaliakin aktiivisempaan lähestymiseen.

Lomamatkalla jossakin päin Eurooppaa

Lähdin juhannusaattona, huolellisen suunnittelun jälkeen, kohti Ranskan kakkoskotia. Finnair oli jo ilmoittanut, ettei lennä Etelä-Ranskaan ennen vuotta 2021, joten se niistä sinivalkoisista siivistä. Lufthansa on toiminut yleensä hyvin Münchenin kautta, mutta nyt kaikki reititykset olivat Frankfurtin kautta eikä mahdollinen jumiutuminen sinne oikein inspiroinut. Monille ystävillä oli myös käynyt niin, että lentoja oli siirretty ja peruutettu. Lentomatkailuun ei uskaltanut siis täysin luottaa.

Kun kotona oli vielä vino pino tavaraa, joka löytäisi helposti paikkansa Ranskan asunnossa, kuljetusmuodoksi päätyikin oma auto. Kulkupeli saatiin pakattu huolellisesti niin, ettei juuri tyhjää tilaa jäänyt. Toisaalta, eipä ole autokaan jättimäinen. On y va!

Helsingistä Finnlinesin kyytiin ja kohti Travemündeä. Aurinko paistoi ja laivan kannella viihtyi hyvin. Finnlinesin hinnoittelu on muuten sellainen, että auto, matkustajat ja vähän parempi hytti yhteen suuntaan kustantaa suunnilleen saman kuin neljän ihmisen lennot edes takaisin. Eihän se ole hullu, joka pyytää, opettaa huutokauppakeisari.

Covid-19 -rajoitukset poistuivat muutama päivä aikaisemmin sekä Saksassa että Ranskassa. Helsingissä olin valmistautunut henkisesti kertomaan perustuslaista, siltä varalta, että tomeran hallituksen toiminta on hämärtänyt tiedon ihmisten oikeuksista. Koko menoreissulla ei kuitenkaan pysäytetty kertaakaan, eikä kyselty mitään – ei Saksassa, Luxemburgissa eikä Ranskassa.

Luxemburgissa pysähdyimme ystäväperheen luona ja saimme viisi tuntia paljon kaivattua unta ja aamiaisen. Luxemburgista kokka kohti Lyonia, jonka jälkeen pysähdyimme yöksi varsin viehättävään – maaseudulla sijaitsevaan – Domaine de Clairefontaine -hotelliin. Sieltä olikin tullut etukäteen seikkaperäiset ohjeet maskien käytöstä ja hotellissa oli koko ajan ”protokolla” päällä. Yleiset tilatkin desinfioitiin neljän tunnin välein.

Illallinen hotellin puutarhassa, yö viihtyisässä huoneessa ja seuraavana aamuna kohti Cannesia. Matkan varrella tehtiin muutama turistipysähdys Avignonissa ja Gordesin upeassa vuoristokylässä. Palkintoja voittaneen viininviljelijän ”tehtaanmyymälästä” laatikko roseeta varmuuden varalle ja saapuminen myöhään illalla asunnolle. Kuin ihmeen kaupalla parkkipaikka suoraan asunnon edestä.

Tulomatkan riskianalyysiä tehdessä Finnlinesin ravintola meni heittäen kärkeen. Henkilökunta oli hyvin suojautunut ja desinfioinnit pelasivat hyvin. Ruoka annosteltiin pleksilasin takaa. Samaan aikaan oli kuitenkin vino pino rekkakuskeja liikkeellä ja menomatkan illalla ns. ruokajuomat kuuluvat hintaan. Suomalaiset kuskit käyttäytyvät erinomaisen hyvin. Virolaiset kohtuullisen hyvin mutta veli venäläisten joukossa oli muutama, jotka pyörivät kuin väkkärä sinne tänne ja joille jonottaminen näytti olevan vaikeasti ymmärrettävä. Näihin oli kuitenkin helppo ottaa etäisyyttä, kun näki näiden käyttäytymismallin.

Asunnolla remontti oli edennyt hyvin. Seuraavina päivinä päästiin tekemään hienosäätöä, eli hävittämään suurin osa edellisen omistajan tavaroista. Osa oli pantu kiertoon jo aikaisemmin. Valaisimet on nyt saatu vaihdettua, kiitos ruotsalaisen boutiqueketjun eli Ikean. Täytyy ihmetellä, etteivät muut pysty kilpailemaan erilaisten valaisimien kanssa, ei hinnassa eikä ulkonäössä. Edellisen omistajan uusantiikkiset ”kattokruunut” saivat lähteä. Tuntui, että asuntoon tuli heittämällä lisää kuutiotilavuutta.

Keittiönasennus oli meneillään. Italiasta saapuivat kivimiehet asentamaan kvartsitasot keittiöön ja kylpyhuoneeseen. Kontaktin välttäminen näytti olevan itsestäänselvyys. Samoin ”sosiaalinen etäisyys”. Homma sujui kuin mallinäytöksessä, ei yhtään ylimääräistä liikettä ja roskat ulos sitä mukaa kun tavaraa saatiin paketista. Jokainen tiesi tehtävänsä. Puolen päivän homma, jota oli ilo katsella.

Varsinaisen keittiön asentajana oli ranskalainen, alun perin teollisen muotoilun koulutuksen saanut, vajaa kuusikymppinen kaveri. Äärimmäisen osaava, mutta niin itsepäinen, että kysyin josko hänellä on suomalaiset sukujuuret. ”Itse, itse – ei tässä apuja tarvita”. Mietin miten kääntää ”…se on kakkakin rattailla” ranskaksi mutta tuloksetta. Yritin sanoa kymmenkunta kertaa että ”pas seul, ensemble, ensemble” eli josko raskaimmat hommat yhdessä.

Onneksi näin, kun alkoi nostaa vajaat 50 kiloa painavaa, 3 metristä seinälevyä yksin ja ehdin auttamaan. Levy saatiin kunnialla seinään. Seuraavana päivänä kuului kuitenkin kolahdus ja toveri makasi lattialla metrinen liesituuletin sylissään ja ”un peu” teki kuulemma kipeääkin.

Tunnin päästä näin, että aristaa jalkaansa niin, että liikkeet olisivat menneet aerobic-esityksestä. Toinen jalka suorana eteenpäin ja vain toista polvea koukistaen yritti nostella pienempiä levyjä. Löin Ketorinin kouraan ja Voltarenia polveen. Lähtikin käymään lääkärillä. Uhkasi tulevansa takaisin heti seuraavana aamuna, jota suuresti epäilin. Suomessa olisi saanut ainakin viikon sairaslomaa tennispallon kokoisen polvensa kanssa.

Aamulla oli kuitenkin tikkana paikalla, onneksi nyt kelpasi muutamaan työvaiheeseen apukin. Pari pikkujuttua jäi odottamaan jälkitoimitusta mutta kun sähkömies kävi vielä lyömässä pistorasioiden suojat kiinni, niin huomasimme että meillä on varsin mallikkaasti toimivat keittiö ja kylpyhuone.

Muutamassa huonekaluliikkeessä on tullut käytyä. Ihminen on näköjään tapojensa orja ja hankinnat ovat osuneet jo tuttuihin merkkeihin. Yöpöydiksi kannoin Kartellin tuotteet ja sohvakalusteet sain tilattua BoConceptista. Sieltä saikin erinomaista serviisiä. Kommunikaatio sujui, vaikka sekä myyjällä että ostajalla oli naamasuojus päällä. Avasin pelin kysymällä ”myytkö huonekaluja?”. ”Kyllä myyn”, sanoi ranskalainen. ”Ostatko sinä huonekaluja?”. Ja kun tähän vastasi myöntävästi, ymmärsi kumpikin osapuoli, ettei olla liikkeellä ns. renkaita potkimassa. Tämä malli, tuo kangas, kulma näin päin ja noilla jaloilla. Kaikki sujui kovin mutkattomasti. Lasku kouraan ja toimituspäivä kalenteriin.

Paikallinen tori.fi on tullut testattua. Sieltä löytyi Peugeot -merkkinen polkupyörä, joka oli vielä huollettu ennen kauppaa. Myyjällä oli hulppea villa uima-altaineen vuorilla. Kirjasin itselleni henkisen muistiinpanon siitä, että Google Mapsin ilmoittama 3-4 kilometriä on varsin mukava kävellä tasaisella maalla mutta ei ristiin rastiin rinnettä ylös. Paluumatkalle otinkin Uberin, jonka 11 euron hinta tuntui varsin kohtuulliselta. Pikeekin ehti kuivata hieman.

Onko täällä sitten vaarallista? Vaarantuuko kansanterveys? Pelaanko ranskalaista rulettia?

Itse en näe täällä yhtään sen suurempaa riskiä kuin Suomessakaan. Oikeastaan muutaman Turussa ja Helsingissä kuvatun ”Party Videon” nähtyäni, väittäisin että päinvastoin. Kaikissa sisätiloissa käytetään kasvosuojia. Kaduilla erityisesti vanhempi väki käyttää maskia sielläkin. Väentungokseen ei ole pakko ahtautua. Paikallisella torilla ilmanvaihto sujuu viidestä suunnasta ja ravintoloiden terasseilla on sekä tilaa että reipas mereltä tuleva tuuletus. Citymarketin tyylistä jonotusta ja väkimäärää en ole nähnyt missään. Rannoilla alkaa pikkuhiljaa olla enemmän ihmisiä, mutta reilu 2-3 metrin väli on helppo säilyttää.

Paluumatka menee varmaan Ruotsin kautta. Aikataulu on kuitenkin sellainen, että ainoa kontakti ruotsalaisiin tulee olemaan bensapumpun kahva ja siinäkin voi käyttää hansikasta. Yhden ruotsalaisen naisen tapasin tänään vuorilla paikallisessa Gourdesin kylässä. Oli asunut täällä jo pitkään ja pyöritti miehensä kanssa ravintolaa. Oli murheissaan vanhempiensa takia, jotka olivat Göteborgissa pitkän Espanjassa asumisen jälkeen. Valittelivat kuulemma puhelimessa, että oli ollut todellinen vikatikki palata Kansankotiin.

Tuon vuoristokylän visiitin jälkeen kurvasin vielä Bar-sur-Loup -kylän kautta. Entiseen tyttökouluun oli päätynyt ravintola ”L’ecole des Filles”, jossa tuli nautittua upeassa puutarhassa yksi parhaista lounaistani koskaan. Hintakin oli päätähuimaava 26 euroa. Ravintolalle täytyy antaa vahva suositus, jos täälläpäin liikutte.

Viimeisen päivityksen jälkeen on pörssissä ollut sangen vauhdikas ”rebound”. Vuoden toinen kvartaali oli kursseille paras 15 vuoteen. Kurssikehitystä on usein vaikea selittää pelkästään järjellä ja matematiikalla.

Nyt osa näkee kurssinousussa ainoastaan keskuspankkien ja valtioiden elvytyksen. Toiset palaavat taas ”ei ole muuta tuottavaa vaihtoehtoa” -mantraan. Kolmas synkistelee, että illuusiota kaikki tyynni ja ”syksyllä nähdään kaikkien kurssiromahdusten äiti”. Joku näistä on varmaan oikeassa. Tai joku toinen.

Selvää on, että yritysten tulokset ovat pääosin heikentyneet. Muutama poikkeus toki: verkkokauppa, nettimyynti yleensäkin ja yritykset, joille valtioiden elvytys valuu suoraan. Netflix, Amazon, videoneuvottelusoftan tekijät. Suomessa Tokmanni yllätti liikevaihdon kasvulla. Yleisesti ottaen voitaisiin kuitenkin todeta, ettei maailma loppunutkaan – ainakaan vielä.

Synkistelijöitä toki riittää. Näillä on yleensä tapana ennustaa vuodesta toiseen romahdusta, kunnes romahdus tapahtuu. Sitten todetaan, että ”mitä minä sanoin”. Siinä unohtuvat ne 10 ennustusta, jolloin oltiin väärässä. Synkistelijät pääsevät myös paremmin raflaaviin otsikoihin.

Itse olen koettanut istua käsieni päällä. Ei myyntejä ja ainoastaan pienet ostot Exel Compositea ja Konecranesia. Osinkoja on kolahdellut kassaan Altialta, Tikkurilalta, Sammolta, Stora Ensolta, Cityconilta, Konecranesilta ja Ahlström Munksjöltä. iSharesin ETF:t ovat maksaneet joko kuukausi- tai puolivuotisosinkojaan. Yhdysvalloista dollareita on tullut Kraft Heinzilta. Vuoden kertymä noteeratuista yrityksistä on vajaat 60 000 euroa. Ollaan kaukana viime vuoden vastaavasta, vaikka pakassa onkin vielä muutama jokeri.

Tuo ”lomamatkalla jossakin päin Eurooppaa” tulee ajalta ennen internetiä ja älypuhelimia. Radiossa luettiin päivittäin kuulutuksia tyyliin ”Ekonomi Jarkko Virtanen, lomamatkalla jossakin päin Suomea, ota viipymättä yhteyttä Marjattaan”. Jotakin kovin tärkeää – yleensä ikävää – oli tapahtunut.

Saattaa kuitenkin olla niin, että ”Jonnet ei muista”, niin kuin nuoret nykyään hokevat. Muistatko sinä?

Nyt, kun kaikki yhteydet pelaavat 24/7, tuo radioviestintä saattaa kuulostaa luksukselta. Eipä tulisi pomolta tai kaupustelijoilta yhteydenottoa viiden minuutin välein.

Toisaalta, ei onnistuisi etätyökään. Ennustan etätyölle räjähdysmäistä kasvua. Tämä saattaa toki romahduttaa kampaviinereiden myynnin. Zoom -palavereissa kun jokainen keittää omat kahvinsa.

Ranskan asunnollakin on viritetty suurempi monitori ja nopea laajakaista kaikkiin tarpeisiin. Luulen, että moni HR saa pohtia, miten voi olla, ettei konttorilla viihdy kukaan ja työt tulevat meistä riippumatta tehtyä. Niin kuin olemme työhyvinvointiin panostaneet. Miten tämä vaikuttaa henkilökunnan tyytyväisyyskyselyyn? Pitäisikö pitää asiasta tiimipalaveri?

Kelit ovat olleet niin kuin aina: kolmekymmentä astetta lämmintä ja auringonpaistetta. Kymmenen vuorokauden ennuste näytti olevan että jatketaan samalla kaavalla. If it aint’t broke, don’t fix it.

Nyt, kun asunto alkaa olla halutussa kunnossa, on mukava siirtyä parvekkeelle kuuntelemaan kaskaiden siritystä sekä nauttimaan ilta-auringosta ja Välimeren kimalluksesta. Voisi vaikka maistaa sen palkitun viininviljelijän tuotteita. Mukavaa heinäkuuta lukijoille.